Toiveena yhteisöllinen, luova ja laulava koulu
Kirjoittanut Mari Koistinen
Kahden vuoden tauko arkisesta koulutyöstä sekä tohtoriopinnot ovat ravistelleet ja
virkistäneet vanhoja hermoyhteyksiäni sekä luoneet uusia kytköksiä. Myös kehoni tuntuu
erilaiselta. Olen saanut aikaa elää omassa rytmissäni, kuulostella kehoni tuntemuksia ja
hoitaa sitä rauhassa. Kesän kääntyessä elokuun puolelle huomaan oudon tunteen
nousevan sisältäni. Mietin, pystynkö säilyttämään kokemani ja oppimani sekä
syventyneen kehotunneyhteyteni. Pystynkö välittämään oppimiani asioita oppijoille ja
toteuttamaan niitä yksilökeskeistyneessä koulussa vai imeydynkö kouluarjen sameaan
virtaan syksyn väriloiston saapuessa kaupunkiin?
Väitöstutkimukseni, Ryhmälauluopetus nuorten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin
edistäjänä, on saanut minut pohtimaan koulun taide- ja musiikkikasvatuksen sekä oman
opetukseni merkitystä laajassa mittakaavassa. Kaikenlaiset supistukset, leikkaukset ja
arvopohjan muutokset yhteiskunnassamme ovat herättäneet monenkirjavia tunteita ja
lukuisia kysymyksiä. Miksi kouluissa opetetaan musiikkia? Miksi kouluissa tarvitsee
opettaa musiikkia ja muitakin taideaineita? Mikä merkitys taidekasvatuksella ihmiselle
on? Meille musiikkikasvattajille vastaus edellä mainittuihin kysymyksiin lienee selvä,
mutta ymmärtävätkö päättäjät, oppijat tai muiden aineiden kollegatkaan aina
musiikkikasvatuksen todellisen merkityksen.
Musiikkia ei valitettavasti enää opeteta kouluissa kaikkialla maailmassa. Muiden aineiden
opiskelulla katsotaan olevan suurempi hyöty lasten ja nuorten tulevaisuudelle kuin
musiikilla. Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa, Kanadassa ja Saksassa musiikki ei koulussa
ole opetussuunnitelmaan kirjattu, viikoittainen oppiaine, kuten kollegat kyseisistä maista
ovat kertoneet. Toisaalta Tanskassa, Norjassa, Virossa ja Latviassa musiikin ja erityisesti
laulamisen osuutta kouluissa ja varhaiskasvatuksessa on lisätty, sillä musiikilla katsotaan
olevan oleellinen merkitys lasten ja nuorten kokonaisvaltaiselle ja tasapainoiselle
kehitykselle.
Musiikki on osa ihmistä. Merkkejä musiikin olemassaolosta ja sen yhteisöllisyydestä on
löydetty kaikista kulttuureista, kaikista sivilisaatioista ja jokaiselta ihmiskunnan
aikakaudelta. Musiikki ja yhdessä musisoiminen liittyvät kiinteästi erilaisiin elämänkaaren
tapahtumiin. Silti monet nykyaikana ajattelevat musiikin olevan eräänlaista tarpeetonta
luksusta tai yhdenlainen viihteen muoto, jonka saa helposti ”päälle” jostain digitaalisesta
laitteesta, tai jotain, joka kuuluu kyllä erilaisiin juhlallisuuksiin, mutta joka ei ole
kuitenkaan välttämätön osa elämää, saati kasvatusta.
Miksi käyt elokuvissa? Miksi menet katsomaan urheilukisoja? Tai miksi luet kirjoja?
Näihin ja moniin muihin asioihin ja tapahtumiin liitetään usein sanat elämys, tunteet,
toiset ihmiset, kokemukset, jaetut hetket, oppiminen, tarinat ja tunnelma. Tapahtumiin
liittyy olennaisesti myös musiikki. Miltä tuntuisi katsoa elokuvaa ilman musiikkia? Miltä
tuntuisi juhlistaa Itsenäisyyspäivää ilman Maamme -laulua tai ylioppilaita ilman
Gaudeamus igituria? Entä jos ensi keväänä ei yhdessäkään koulussa laulettaisi Suvivirttä?
Maailmassa on tällä hetkellä erityisen paljon pelkoa ja vihaa, myös surua. Sosiaalisen
median pikavideot altistavat lapset ja nuoret jatkuvalle vertailulle ja koukuttavat heidän
kehittyvät aivonsa erilaisille, usein negatiivisväritteisillä tunteilla. Tämä saattaa
esimerkiksi lisätä kriittisyyttä ja ahdistusta itseään tai koko maailmaa kohtaan. Jos
tunteiden käsittelylle ei ole tarjolla muita käsittelykanavia tai jos lapsi tai nuori jätetään
yhteisön ulkopuolelle kieriskelemään omaan tunnekuplaansa, josta ulospääsy yksin voi
olla haastavaa, sosiaalisen median tarjoama maailma ja siihen liittyvät tunteet voivat
muuttua todentuntuisiksi. Sosiaalisesta mediasta voi näin tulla osa Itseä. Älypuhelin on
helppo ottaa käteen ja korvata sillä ihminen, kun elämä tuntuu tyhjältä tai kun ei ole
mitään tekemistä tai jos lapsi tai nuori kokee, ettei häntä huomata tai kuulla. Älypuhelin
on alkavan todellisen tunteen, kuten surun, poistomekanismiväline. Jos lapsi tai nuori
pelkää sitä, ettei hän kelpaa tai ettei hän ole esimerkiksi lahjakas missään, hän saattaa
kokea häpeää, mikä saa hänet piiloutumaan ja vetäytymään entisestään omaan kuoreensa.
Tällöin puhelimesta voi tulla ystävä. Ystävä, joka ei kritisoi tai joka ei kiusaa.
Tunteet ovat kehollisia ja ne liittyvät hermoston toimintaan. Tunteet tarttuvat. Ne opitaan
vuorovaikutuksessa toisten kanssa, mutta koetaan yksilöllisesti. Kun oppimiseen liittyy
miellyttävä tunne, mieluiten yhdessä koettu miellyttävä tunne, kuten ilo, asia jää
paremmin mieleen. Kukaan tai mikään ei voi luoda tai tuntea tunteita toisen puolesta.
Älypuhelimesta pursuava nopeasykkeinen epätodellisuus ehkäisee oikeiden tunteiden
käsittelyn. Esimerkiksi moni kehohäpeää kokeva nuori etääntyy kehostaan, alkaa elää
enemmän päässään ja kokee kehonsa enemmän objektina kuin kotina. Tämä saattaa
heijastua jopa fyysisenä kipua tai sosiaalisena ahdistuksena. Tällöin käsi helposti
kurottautuu kohti puhelinystävää. Myös puhumattomuuden kulttuuri tai arjen kiireessä
kohtaamattomuus auttavat häpeän syntyä ja kokemista.
Ihminen on sosiaalinen olento. Oppimisessa kehollisuus avaa väylän tunteille ja omiin
kehotuntemuksiin. Yhdessä musisoimisen avulla lapsille ja nuorille voidaan tarjota
turvallinen tunteiden tutkimusalusta varsinkin, jos musisoimiseen liittyy kehollisuus,
ilmaisu ja leikillisyys sallivassa ja kannustavassa ilmapiirissä. Siksi esimerkiksi laulamista
ei tulisi luokkatilanteessa ymmärtää vain laulujen laulamiseksi, vaan kaikenlaiseksi
äänelliseksi leikiksi sekä luovaksi kokeilemiseksi ja ”hölmöilyksi”. Laulamisen ja sen
opettamisen, kuten taidekasvatuksen muutenkin, tulisi tähdätä oppijoiden identiteetin
avautumiseen sekä luovuuden ja sen kasvun edistämiseen sosiaalisessa yhteisössä.
Ylisukupolvinen asennoituminen ”En minä osaa laulaa”, joka usein perustuu ihmisen
omakohtaisiin tunteisiin ja kokemuksiin, näyttää edelleen elävän ja periytyvän
keskuudessamme. Laulamisen ajatellaan kuuluvan vain niille, joille laulamisen lahja on
syntyjään suotu. Tämän perusteella laulaminen, jolla tarkoitan kaikenlaista laulamista,
kuuluu itseasiassa kaikille meille, sillä ihminen osaa laulaa ennen kuin hän oppii
puhumaan. Vauva kommunikoi aluksi laulamalla, kuten ääntelemällä eri korkeuksilta, ja
siten ilmaisemalla omia tunteitaan ja tarpeitaan, sekä myöhemmin jokeltelemalla.
Varhaiseen vuorovaikutukseen liittyvät olennaisesti myös kehon liikkeet, katsekontakti ja
ilmeet, jotka ovat ihmisen sosiaalisen liittymisen ja vuorovaikutuksen kannalta tärkeitä. Kokonaisvaltaisella äänenkäytöllään lapsi liittyy osaksi yhteisöä, eikä hän ajattele, mitä muut hänestä ajattelevat tai miltä hän kuulostaa.
Ihmiselle luontainen musiikillinen kommunikaatio, laulaminen, johon liittyy vahvasti
kehollisuus ja tarinallisuus, vahvistaa sosiaalista resilienssiä ja auttaa ihmistä toipumaan
henkisestä stressistä. Yhdessä laulamisen avulla voidaan vaikuttaa tunteiden
tunnistamiseen, säätelyyn ja oppimiseen. Kuhunkin kehitysvaiheeseen sopivat
laululyriikat voivat toimia tunteiden käsittelyn alustoina. Yhdessä lauletut lyriikat
saattavat virittää keskustelua, jolloin oppija kokee, ettei hän ole tunteidensa kanssa yksin.
Omien tunteiden ymmärtäminen on avain itsesäätelyyn ja empatiakykyyn, joita tämä aika
tarvitsee. Toisten kanssa yhdessä laulaminen saa sydämen sykkeen ja hengityksen
synkronoitumaan, mikä voi auttaa oppijoita olemaan läsnä siinä hetkessä.
Koulussa tarvitaan monenlaista läsnäolontaitoa. Todellinen läsnäolontaito, samoin kuin
vaivannäön, odottamisen, pitkäjänteisyyden ja ponnistelun taidot heikkenevät, jos lapset
ja nuoret eivät pääse kokemaan tunteitaan aidosti. Jotta oppijat oppivat käsittelemään
tunteitaan ja ymmärtämään niiden merkityksen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, heidän
olisi saatava kokea ne kehollisesti itse, turvallisessa ympäristössä. Oppijoiden tulisi saada
kokea, että koulu on turvallinen paikka, jossa heidät kohdataan ja kuullaan. Oma
vireystilani ja tunteeni heijastuvat oppijoihin. Muistanko minä opettajana pysähtyä ja
kohdata niin oppijat kuin kollegatkin? Pystynkö arjessa säilyttämään sen rauhallisen
tunnekehoyhteyden, josta on tullut ystäväni? Onko minulla tarvittaessa keinoja itseni
rauhoittamiseen ja virittämiseen?
Pienetkin päivittäiset, aidot ja myönteiset tunnekokemukset, joita hetkissä voi syntyä,
voivat laajentaa omaa ja oppijoiden ajattelua ja edesauttaa toimintamahdollisuuksien
monipuolistumista. Uuden kouluvuoden kynnyksellä mietin, millaisia kohtaamisia ja
toimintamahdollisuuksia voin musiikkikasvatuksen avulla tarjota. Miten voin omalla
toiminnallani vaikuttaa siihen, että koulu olisi iloinen, luova ja yhteisöllinen meille
kaikille?
Mari Koistinen, FT, MuM
Äänitimpuri, musiikkipedagogi ja psykofyysinen hengitysohjaaja Kuopiosta
PS. Kohtaanko sinut FISMEn Mukaan-päivillä Kuopiossa?