Musiikkikasvatuspäivät Kuopio 31.10.2025
Valtakunnallisten musiikkikasvatuspäivien 2025 suojelijan puhe
Hyvät arvokkaan työn tekijät, rakkaat ystävät ja vieraammatkin!
Haluaisin katsoa siihen tulevaisuuteen, jota en jossain vaiheessa ole enää itse
näkemässä.
Nähdäksemme kauas eteenpäin on toisen perspektiivin oltava menneisyyteen,
monen hienon kasvattajan työhön kauan ennen meitä.
Oma polkuni alkoi jo vauvasta, koska meillä oli musisoiva suku: meille veljeksille on
laulettu, olemme leikkineet ja saaneet pikkuveljeni kanssa kolistella isoisän pianoa
Kulosaaressa aivan pienestä pitäen. Levyt soivat, niin isovanhempien klassiset kuin
äidin nuorten sisarusten kevyet valikoimat. Ja kotona kuunneltiin aina radiosta
tiistai- ja torstaikonsertit.
Sukulaisten tuella meillekin hankittiin Ullanlinnan vuokrakotiin piano sekä sain
kuuden vuoden iässä alkaneet pianotunnit mainion Kaisa Arjavan hoteissa,
samassa Laivanvarustajankadun korttelissa.
Onni oli soittoharrastuksia tukeva kansakoulunopettaja Eeva Korpinen
Tehtaankadulla sekä myöhemmin pääsy – tietenkin lukukausimaksulliseen –
Suomalaiseen Yhteiskouluun. Se oli kymmenvuotisessa kokeilukoulussa sitten
menoa orkestereineen ja kuoroineen.
Erityisesti minuun vaikutti musiikinopettajani Roy Asplund, joka myöhemmin siirtyi
Sibelius-Akatemiaan musiikkikasvatusta opettamaan. Hän kannusti säveltämään ja
soittamaan silloinkin, kun murrosiän vaikeampina vuosina luonnettani kohtasi
hormonaalis-hetkellinen heikkous. Lie ollut laiskuuskin.
Lukiossa koulun kaapista löytynyt pasuuna pelasti minut ja sytytti liekin rinnassani
taas loimuamaan.
Yksi huoli jäi. Pikkuveljeni halu musisoida lapsena jäi liikaa isonveljen varjoon, enkä
tietenkään osannut häntä lapsena kannustaa! Ehkä vanhempani eivät tätä aivan
huomanneet. Onneksi myöhemmällä iällä veljestäni kuitenkin tuli aktiivinen
harrastaja, erityisesti komeaäänisenä kuorolaulajana.
Mietin nyt itse, mitä kasvattajana pitäisi tehdä perheen sisäisen harrasteiden
tasapuolisuuden eteen…
Koin nuorena aikuisena Suomen, joka sai olla yhä ylpeämpi nousevista tähdistään,
kuten Okko Kamu – oli muitakin kuin Sibelius. Solistien ja kapellimestareiden
rinnalle nousivat myös musiikkikasvatuksen helmet, kuten koulujen kuulut kuorot ja
musiikkioppilaitosten mainiot orkesterit. Pedagogeja arvostettiin nimeltä mainiten.
Mutta painotus tuottavuuteen ja tulosajatteluun alkoi näkyä, samalla kun toisaalla
jo uhkasivat kuvat Suomen jatkuvan vaurastumisen loppumisesta.
Yhtäkkiä oli aina rahasta pulaa, ammattiorkestereissakin piti säästää.
Tämä jäi valtiomme masentavaksi normaaliksi.
Nyt me olemme sitten nöyrinä liian säästäväisiä, koska vyötä on tiukennettu ja
pikkuisia juustopalojakin, kuten kulttuuria, täytyy höylätä.
Tuloksen tarve näkyy suorituspaineissa. Kohti ammattilaisuutta tähtääville on tiukka
kuri huolella valittuine pedagogisine tavoitteineen tarpeen, mutta opiskelun
aikataulua kiristetään liikaa inhimillisen kypsymisen kannalta.
Eikä yhteiskunta näe mielestäni riittävästi tarvetta harrastamisen tukemiseen,
vaikka juuri sen hyödyt on helppo ymmärtää.
Vaikka saavutuksillamme mielellään ylpeillään – varsinkin, jos niitä voi esitellä
ulkomailla – meitä ei kuunnella, kun puhumme musiikkiharrastuksen hyödyistä
aivoille ja elämänlaadulle arkisella tasolla, opiskelussa, kaikessa elämässä. Olo on
kuin hoksatessa, että ilmastokatastrofin syyt tiedettiin jo 70-luvulla, aiemminkin,
mutta eipä tietoa koskaan hyödynnetty.
Ehkei lyhyisiin vaalikausiin sovi pitkäjänteinen ajattelu, se kun ei tarjoa nopeita
voittoja vaalikauden aikana.
Harrastustoimintaa osana musiikkikasvatusta ei osata nähdä tärkeänä, ehkä vain
lisäkuluna. Tarvitsemme kaikki kuitenkin musiikkia, eikä vain vanhaan perinteiseen
kaanoniin puristettua, vaan rajatonta, maahanmuuttajillekin hyvin kohdentuvaa.
Ihmisinä tanssimme ja laulamme jo lapsesta luontaisesti, viestittäen siten rajat
ylittäen.
Miksi taitoaineet ovat niin tärkeitä koulussa? Miksi olisi syytä lisätä niiden osuutta
lapsen polulla kohti aikuisuutta? Kyse on virikkeistä.
Vanhempani olivat invalideja molemmat, siksi oli luonnollista, että liikunnalliset
virikkeet sain koulusta. Viisi vuotta nuorempi Esa-Pekka Salonen tuli samaan
kouluun kodista, jossa musiikkia ei niin harrastettu. Koulun virikkeet purivat häneen
tunnetuin seurauksin.
Jos nyt katson toiveikkaana tulevaisuuteen, jonka tänään voi kokea vaikeaksikin –
mutta lastemme vuoksi niin on vain tehtävä, uskottava – näen toiveikkaana
yhteisöllisyyden merkityksen kasvavan. Musiikinharrastus myös musiikkiluokkien
ulkopuolella on kannustuksen arvoista. Yhteislaulut pihapiireissä, harrastustilat
uusissa taloissa, äänieristetyt tilat nuorille treenata vaikka rumpuja.
Ja meidän, jotka olemme tehneet tätä ammatiksemme, on ollut hyvä väliin
jalkautua instituutioistamme muiden ihmisten pariin liekkiä ylläpitämään.
Jalkautukaamme jatkossakin!
Toivotan teille kaikille osallistujille antoisia päiviä täällä Kuopiossa, johon itse
muutin 29 vuotta sitten, rakkauden ja musiikin perässä!
(Atson kuva: Roope Koistinen)