Ääni on aaltoliikettä – musiikki vielä vähän sitäkin enemmän
Kun olin pieni, halusin olla tarjoilija-poliisi. Muutaman vuoden kestänyttä hetkeä myöhemmin kuitenkin ymmärsin, että työnkuvastani puuttuisi tuolloin itselleni kaikista tärkein ja rakkain – musiikki. Siitä lähtien nimesinkin haaveammatikseni, päivästä ja mielentilasta riippuen, Whitney Houstonin tai laulavan aivokirurgi-astronautin.
Olen aina ollut luokassa (ja elämässä) se, joka ei siedä epäonnistumisia ja joka jättää kokeilematta, jos tietää, että ei ole mestari jo valmiiksi. Oma käsitykseni mestarillisuudesta on myös ollut aina varsin suurellinen. Joskus ajattelin, että juuri tästä syystä musiikki harrastuksena tai varsinkaan ammattina ei ole minua varten. Muistan ajan, jolloin yksi suurimmista peloistani oli se, että toistaiseksi selittämättömästä lähteestä kumpuava epävarmuuteni olisi este suurimpien unelmieni toteutumiselle. Joten vaikka olenkin kulkenut koulupolkuni näkökenttääni jonkin verran kaventavat ”muusikkolaput” silmillä, olen monesti silti kokenut olevani se, joka ei tiedä musiikista mitään ja – mikä ehkä vielä raadollisempaa – tietää, mitä ei vielä tiedä. Maailma, jossa musiikkia ei uskalla kokea tai kokeilla, tuntuu pelottavalta.
Sitten saapuivat oman elämäni viralliset ja epäviralliset musiikkikasvattajat. Onnekseni omaan kouluhistoriaani on musiikin osalta mahtunut ainoastaan enemmän tai vähemmän hyviä pedagogeja – ei ketään, joka olisi romuttanut suuresti musiikillista itsetuntoani tai saanut minut vieroksumaan musiikkia. Olen selvinnyt minimaalisilla vaurioilla – itse asiassa yhden laulukokeen traumoilla (hengitin kohdassa, jossa en olisi nuotin mukaan saanut hengittää). Siitä huolimatta olen kohdannut opettajia ja kasvattajia, joista jälkimmäiset ovat kerta toisensa jälkeen osoittaneet, mihin musiikkikasvatus parhaimmillaan pystyy ja mihin sen tulisi mielestäni pyrkiä. He ovat niitä, joiden ansiosta tunnen itseni nyt paremmin, olen vähän vahvempi ja jaksan lähes joka päivä uskoa suurimpiin unelmiini. Niitä, jotka itseänsä tarpeettomaksi tehdessään tulivat hyvinkin tarpeelliseksi.
Ensimmäinen parhaista musiikkiin kasvattajista oli ja on oma äitini, joka on kiikuttanut minua mukanaan konserteissa ihan alusta asti. Hän on istunut eturivissä omissa esiintymisissäni aina – ainakin niin usein, että on mahdotonta muistaa kertaa, jolloin äiti ei olisi ollut yleisössä jännittämässä vielä minuakin enemmän. Äidin kautta olen ensimmäistä kertaa nähnyt, kuullut ja tuntenut musiikin ilon. Äitini, isäni ja läheiseni ovat aina antaneet musiikkiorientoituneisuudelleni täyden tukensa, mikä – yllättävää ja epäreilua kyllä – ei olekaan itsestäänselvyys. Ilman äitiä en olisi oppinut vaippaikäisenä ulisemaan edellä mainitun Whitney Houstonin päälle, kun hän lauloi ikuisesta rakkaudesta radiossa. Sori (ja kiitos) siitä, äiti.
Toinen parhaista kasvatti minua viulistiksi ja nuoreksi aikuiseksi omalta osaltaan seitsemän vuoden ajan. Hän opetti minut nauttimaan klassisesta musiikista, ymmärtämään sitä ja saamaan siitä elämää suurempia ja silti omaan elämääni mahtuvia, fysiikan lakeja rikkovia kokemuksia. Seitsemän vuotta jokaviikkoisia viulutunteja. Seitsemän vuoden edestä esiintymisiä, jännitystä, kurssitutkintoja, pettymyksiä ja sitäkin enemmän onnistumisia. Seitsemän vuotta jotain pysyvää kaiken kasvun ja muutoksen keskellä. Kun joidenkin viuluvuosien jälkeen aloin osoittaa kiinnostusta enemmän pop/jazz-laulua kohtaan, hän ei koskaan kavahtanut, vaan kannusti minua eteenpäin siinäkin. Tunneilla alettiin verrata viulunsoittoa yhä useammin laulamiseen. Kaikista suurin kiitos kuitenkin siitä, että seitsemän vuoden ajan sain tuntea oloni vahvaksi, hyväksi ja arvokkaaksi ihmiseksi.
Kolmannet parhaista opettivat minua yhdessä, pala palalta laulamaan. Menin ensimmäiselle laulutunnilleni 16-vuotiaana ja sanoin opettajalleni, että haluan oppia laulamaan ”kovaa ja korkealta”. Kyseisellä tunnilla, pitkän kuorotaustan ja vakiintuneen kuorolaulutekniikan siivittämänä, sain tuutattua yksiviivaisen bb:n (anteeksi musiikkitermien käyttö). Kahden vuoden tuntien jälkeen lauloin kurssitutkinnossani kaksiviivaisen eb:n (jo paljon korkeampi sävel). Muutamaa vuotta myöhemmin, toisen merkittävän lauluopettajani opissa, lauloin tutkinnossani kaksiviivaisen a:n (vielä paljon korkeampi sävel). Iltaa ennen tutkintoa opettajani kannusti minut suurimman esiintymispaniikin yli. Kiitos, että kuuntelit ja tönäsit lavalle suuresta huolestani huolimatta.
Edellä mainitut sävelet tai opettajien avulla suoritetut kurssitutkinnot eivät tietenkään ole kyseisten kasvattajien merkittävyyden mittapuu – heidän avullaan ja heidän kanssaan sain avattua itselleni luontaisimman ja miellyttävimmän tavan ilmaista itseäni, tunteitani ja musiikkiani. Musiikki, minun kohdallani erityisesti laulaminen, auttaa minua ilmaisemaan asioita, joille en löydä sanoja, mutta jotka haluan kertoa. Kuinka hienoa ja vapauttavaa onkaan löytää oma ääni tätä maailmaa varten?
Eräs parhaista mullisti oman muusikko- ja siten myös minäkuvani täysin. Hän avasi ovet uudenlaiseen ja maagiseen genre- ja instrumenttirajat rikkovaan maailmaan, jossa musiikista ja itsestään saa irti kaiken parhaan – maailmaan, jossa toinen saa soittaa yhdessä toisen kanssa. Musiikkikasvattajina bändisoittotilanteessa toimivat myös kaikki ystävät ympärillä: kun soittaa yhdessä, oppii samalla paljon kanssasoittajistaan, itsestään ja lukemattomista musiikin tarjoamista keinoista kommunikoida, kehittyä ja keksiä. Kiitos siitä, että sinun uskosi alkaa siitä, mihin omani loppuu. Kiitos siitä, että luokasta voi poistua aina vähän vahvempana.
Sitten oli se musiikkikasvattaja, joka opetti minut tutkimaan – musiikkikasvatusta, musiikkia ja maailmaa. Hän näytti, kuinka kaikkea opittua voi käyttää uuden löytämiseen ja uusilla aloilla toimimiseen. Musiikki on yleismaailmallinen kieli, joka auttaa rikkomaan muureja myös muilla elämän osa-alueilla ja helpottaa niillä toimimista. Kiitos, kun sait minut luottamaan siihen, että musiikin kautta löytämälläni äänellä voin tehdä tutkimusmatkoja ja vaikuttaa.
On myös ne kaikki parhaat, jotka omalla toiminnallaan ovat mahdollistaneet upeita matkoja ja esiintymislavoja, unohtumattomia hetkiä ja kokonaisvaltaisia tunnesarjoja, joista jokaisesta tunnen olevani monta asiaa velkaa. On se, joka opetti minulle tervettä itsearviointia pakottamalla minut kuuntelemaan jälkikäteen omia live-esiintymisiä nauhalta. Ja tietysti erityisesti ne, joiden kanssa suuriin hetkiin ei tarvittu upeita matkoja tai isoja lavoja – yksi musiikintunti riitti.
Kun on koko muistettavan elämänsä ajan rakentanut arkielämänsä musiikille, aluksi musiikkiluokkien ja musiikkiharrastusten, myöhemmin musiikin ja musiikkikasvatuksen ammattiopiskelun myötä, on vaikeaa sanoittaa selkeästi toisille tai edes itselleen sitä, miksi musiikkikasvatus on kaikille tärkeää. Ensimmäinen ajatus on aina: ”No tietysti on! Musiikkihan on mulle ihan kaikki!” Seuraavaksi heti muistaa, että on jo varsin lyhyen ja kapea-alaisen musiikkikasvattajauransa aikana päässyt todistamaan lukuisia hetkiä, joina musiikki on ollut vähintään yhtä merkittävä asia myös niille, joiden arkielämässä musiikilla ei ole näkyvästi suurta roolia. Musiikin ei siis tietenkään tarvitse olla ”ihan kaikki” voidakseen olla tärkeää.
Yhdellä bänditunnillani sain rohkaistua erään tytön soittamaan kitarasoolon Purple Rainiin, vaikka hän aluksi lähti juoksemaan kitaraa karkuun. Lopulta tyttö lähti kokeilemaan sooloa – aluksi varovasti muiden soiton päälle, sitten varmemmin. Lopulta hän huudahti itse luokalle: ”Kuulitteko? Mä soitin just kitarasoolon, apua kuinka siistiä!”
Maailmasta ei varmasti löydy kovin montaa ihmistä, joita musiikki – sen tekeminen tai sen kuunteleminen – ei kosketa millään tavalla. Luokkahuoneesta ei varmasti löydy kovin montaa oppilasta, jotka eivät haluaisi olla musiikin kanssa missään tekemisissä. On aina se, joka haluaa vain kuunnella musiikkia. On se, joka haluaisi tehdä musiikkia, mutta ei usko pystyvänsä. Sitten on se, joka tekee musiikkia, mutta ei ehkä omasta tahdostaan. On myös se, joka on osoittanut aina erityislahjakkuutta musiikin suhteen ja haluaa edelleen oppia enemmän. On se, jota ei juuri sillä elämän hetkellä kiinnosta yhtään mikään yhtään missään. On se, jolle musiikki on ainoa vaihtoehto. Ja sitten on toivottavasti inspiroiva ja innostunut kasvattaja, joka näkee nämä oppilaat yksilöinä ja huomioi kaikkien erilaiset tarpeet, tavoitteet ja toiveet.
Kun kasvan isoksi, toivon, että voin itse antaa oppilailleni edes murto-osan siitä, mitä olen itse saanut. Toivon, että osaan tarjota heidän todellisuuksiinsa lisää värisävyjä ja sanoillensa synonyymejä. Toivon, että opin vahvistamaan niitä, joille musiikki on ”ihan kaikki” ja niitä, joille musiikki on ”ainoastaan” keino saada kerran viikossa oma ääni hetkeksi kuuluviin. Erityisesti niitä, jotka eivät usko pystyvänsä, mutta toivottavasti pian huomaavat, että musiikin ihmeellisessä ja mielikuvituksellisessa maailmassa kaikki pystyvät. Haluan kertoa, että ääni on aaltoliikettä – ja musiikki vielä vähän sitäkin enemmän.
Peppiina Kaperi
musiikkikasvatuksen opiskelija, MuK
P.S. Tätä kaikkea kannattaa juhlia!
Yhdessä pikkuhiljaa rakentuneen ja edelleen rakentuvan muusikkohaaveeni kanssa elämäni musiikkikasvattajat veivät minut siis lopulta opiskelemaan musiikkikasvatusta Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan, jossa järjestetään lokakuussa viikolla 43 (23.10.-28.10.) Koulujen musiikinopettajankoulutus 60 vuotta –juhlaviikko. Viikkoon sisältyy muun muassa upeita konsertteja, monipuolisia työpajoja, ajankohtaisia luentoja ja seminaareja sekä viikon ajan avointa opetusta Sibelius-Akatemiassa. Yhteistyökumppaneina toimivat Suomen musiikkikasvatusseura FiSME ry ja Litteratussällskapet Finland 100.
Lisää ohjelmasta voit lukea osoitteesta: www.uniarts.fi/muka60