Musiikki osana kansallista sivistämistä
Peruskoulun taideaineiden opetuksen riittävyys ja taideoppilaitoksissa tapahtuvan vapaaehtoisen taideopetuksen mahdollinen eriarvoisuus on herättänyt keskustelua opetuksen saatavuudesta ja oppilaiden oikeudesta nauttia taidekasvatuksesta. Onko mahdollista että koulu voi tarjota riittävästi taideopetusta niin että taidealakohtaiset oppilaitokset taiteen perusopetuksen piirissä saavat rauhassa hoitaa oman tehtävänsä opetusviranomaisen luomien suuntaviivojen mukaisesti? Jotta kysymys ei olisi liian yksioikoinen on vastausta etsittäessä palattava ajassa ja historiassa aikaan jolloin kansakunta haki omaa identiteettiään.
Musiikkiopistolaitos Suomessa on aikanaan rakennettu täyttämään orkesterilaitoksen tarpeet, omavaraisesti ja luottaen kansakunnan itsensä mahdollisuuteen tuottaa omat kulttuuripalvelunsa. Kun Martin Wegelius 135 vuotta sitten toteutti visionsa suomalaisesta musiikin opinahjosta hän katsoi kauas tulevaisuuteen: jokainen oman arvonsa tunteva kansakunta ylläpitää omia kulttuuripalvelujaan vakiintuneen länsimaisen perinteen mukaisesti. Kun musiikkiopistot Suomessa alkoivat kehittyä sodanjälkeisessä yhteiskunnassa vannottiin edelleen Wegeliuksen nimeen. Kukaan ei vielä tuolloin puhunut taidekasvatuksesta subjektiivisena oikeutena tai musiikinopiskelun tuottamasta suotuisasta aivokehityksestä.
Muutaman vuoden kuluttua on kulunut 50 vuotta siitä kun ensimmäinen musiikkiopistolaki hyväksyttiin eduskunnassa. Laki oli rahoituslaki jonka tarkoitus oli turvata aluellisten musiikkiopistojen olemassaolo. Musiikkiopistot 1960-luvun Suomessa syntyivät ennen kaikkea kansalaisliikkeinä, taustalla aattellisia yhdistyksiä, jotka toimivat musiikkiopistojen päämiehinä. Tavoite oli tarjota edellytykset hyvän soittotaidon kehittämiselle perinteisen konservatorioesikuvan mukaisesti, kaikkialla Suomessa.
Taiteen perusopetus ohjenuorana
Kun vuosituhat vaihtui puhuttiin jo uudesta käsitteestä, taiteen perusopetuksesta, jonka tavoitteet liittyivät yksilön henkisen kasvun turvaamiselle ja hyvän taidesuhteen luomiselle. TPO oli ratkaisu jonka tarkoitus oli valaa kaikki taiteet samaan muottiin yhden lain ja asetuksen turvin. Antiikin ihanteiden mukaan vapaiden taitojen ja -taiteiden tuli voida tuloutua suomalaisen erityisoppilaitoksen muodossa. Lähtökohtaisesti jokaisella taiteella oli oma opinahjonsa jossa lapset ja nuoret toteuttavat mieltymyksiään ja saavat oppia taiteen käsityötaitoa.
1970-luvulla totetutettiin peruskoulu, paljolti ruotsalaisen esikuvan mukaan. Sen tavoite oli turvata yhtäläinen sivistys jokaiselle lapselle ja nuorelle. Taide- ja taitoaineiden asema peruskoulun opetussuunnitelman ja tuntijakojen uudistuksissa on ollut monen muutoksen kohteena peruskoulun alusta alkaen, ja tänään voimme syystä kysyä onko peruskoulun musiikinopetus riittävä luomaan edellytyksiä yksilön kulttuurinkulutukselle ja yleisesti sivistykselle.
Yhteiskunnan rakennemuutoksen myötä eriarvoisuus on kasvanut. Muuttoliike ja maaseudun tyhjeneminen tarkoittaa sitä että erityisoppilaitosten edellytykset murenevat muualla paitsi taajamissa. Taidekasvatuksen vastuu on perusopetuksella sekä muilla toimijoilla jotka yhteistyössä voivat toteuttaa tätä tehtävää. Vuonna 2010 toteutettu vapaan sivistystyön lakiuudistus on antanut mahdollisuuden kutakuinkin kaiken opetuksen toteuttamiseksi kansalais- ja työväenopistoissa, näitä ovat perusopetus, lukiokoulutus, ammatillinen koulutus, avoin yliopistokoulutus sekä taiteen perusopetus. Etenkin maakunnissa kunnalliset oppilaitokset ovat paikoitellen uudistuneet yhdistämällä eri toimintoja joka vuorostaan on muokannut vapaan sivistystyön uudenlaiseksi koulutussateenvarjoksi. Tällöin taiteen perusopetus ei ole minnekään hävinnyt, mutta perinteinen musiikkiopisto on voinut muuttua osaksi suurempaa koulutuskokonaisuutta.
Oikeudenmukaista taidekasvatusta?
Oikeudenmukaisuus käsitteenä lienee itse kullekin itsestäänselvyys. Demokraattisessa yhteiskunnassa oikeudenmukainen tarkoittanee tasa-arvoista ja yhtälaisin perustein tapahtuvaa toimintaa. Juuri pitkät välimatkat ovat ongelma Suomen kaltaisessa maassa kun yritämme tarjota kansalaisille palveluja yhtälaisin perustein, tasa-arvoisesti. Vaikka kaikki ei aina riipu rahasta on ilmeistä että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntamme ei enää selviä ylevästä tavoitteestaan tarjota samansisältöisiä palveluja kaikille. Julkinen talous kuluttaa enemmän kuin se tuottaa, rahaa on saatava, vaikka lainaksi. On myös tehtävä epämiellyttäviä valintoja, priorisoiden. Käytännössä tasa-arvosta on tingittävä.
Yksilön oikeudet, vapaudet ja velvoitteet, kuten valtion takuut ja tavoitteet yksilön suojaamiseksi, ovat kirjatut maamme perustuslakiin. Olemme myös osa kansainvälistä yhteisöä ja maamme on liittynyt kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Vaikka Pohjoismaiden väkiluku jopa yhteen laskettuna on maailman mittakaavassa äärimmäisen pieni, on Pohjoismainen globaali painoarvo huomattava. Samaa mittakaavaa soveltaen voimme kuitenkin ikävä kyllä vain todeta, että suurin osa maailman väestöstä ei nauti niitä oikeuksia ja niitä palveluja joita Pohjoismaalainen pitää itsestäänselvyytenä. Meillähän on kaikki hyvin? Olkaamme nöyriä kun suurin osa länsimaisen kulttuurin ulkopuolella olevaa maailmaa tuskin koskaan pääsee nauttimaan vastaavista oikeuksista ja palveluista?
Asianajotoiminta taidekasvatuksen puolesta on moniulotteista. Tunnustamalla tosiasiat voimme antaa ongelmillemme mittakaavan – keskiarvojen valossa kuva vääristyy, yksittäistapausten kautta pääsemme todellisten ongelmien äärelle. On selvä että tavoitteet tasa-arvoisesta taidekasvatuksesta koskettavat kansalaisia eri tavoin riippuen siitä esim. miten pitkä välimatka on opiskelupaikan ja kodin välillä, minkälaista opetustarjontaa on saatavilla ja minkälaisen koulutuksen opettaja on saanut. Meillä on lukuisia kansallisia todellisuuksia jotka meidän on tiedostettava jotta voimme kehittää taidekasvatusta. Nostamalla esille pelkät menestykset ja onnistumiset edistämme toki taidekasvatusta, mutta yksipuolisesti.
Tutkimus on tärkeä kehittämisen väline. Tieto karttuu tutkimalla, ja tuloksia tulee hyödyntää päätöksenteossa. Demokratiassa vastuullisen päättäjän tärkein työkalu on tutkimustieto, jonka avulla pystymme argumentoimaan tavoitteittemme hyväksi. Kasvatus- ja koulutuspolitiikan ei tule olla enemmistön politiikkaa, vaan sellaista joka antaa tilaa, huomioi eri tarpeet ja ylläpitää moniarvoisuutta. Rinnakkainen käsite on julkinen palvelu, joka ennen kaikkea kytketään kansalliseen mediapolitiikkaan, mutta joka hyvin sopii myös taidekasvatukseen.
Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana koulutusjärjestelmämme on muuttunut huomattavasti, koko laajuudessaan. Peruskoulun lisäksi on synnytetty uusi korkea-aste, ammattikorkeakoulut. Korkeakoulutettujen määrä on kasvanut minkä myötä koulutusinflaatio on lisääntynyt. Myös musiikkikoulutuksen määrä on lisäntynyt, ennen kaikkea vapaan sivistystyön asiakaskunnan uudelleenmäärittelyn johdosta ja erilaisten vapaiden toimijoiden tultua markkinoille, verkko-opetuksesta puhumattakaan. Uskallan väittää, että mahdollisuudet kouluttautumiseen ovat määrällisesti aivan eri tasolla kuin kolme vuosikymmentä sitten. Silti puhutaan yhä enemmän väliinputoajista ja epätasa-arvosta.
Sivistys tarkoittaa kulttuurin, perinteisen arvomaailman ja historian tietämyksen sisäistämistä. Musiikki on keskeinen osa länsimaisen kulttuuriperinteen substanssia. Jotta voimme katsoa tulevaisuuteen on meidän tiedostettava juuret josta tulevaisuutemme versoo. Kunpa pystyisimme kaikkia käytössämme olevia kanavia hyödyntäen vaalimaan sivistystä keskeisenä tavoitteena kun kannamme kortemme kekoon musiikki- ja taidekasvattajina, toki hyvä soittotaitokin osana tätä tehtävänasettelua? Kokonaisuus kun on niin paljon enemmän kuin yksittäisten tekijöiden summa.
Mikä on sitten oikeudenmukaista? Se on sitä että hyödynnämme yksilön vahvuudet, sitä että hyväksymme yksilön tavoitteet, sitä että tyydytämme myös vähemmistön tarpeet. Oikeudenmukaista on myös lahjakkuuden jalostaminen sekä kriittisen palautteen antaminen. Ja oikeudenmukaista on vaalia sivistystä sanan laajimmassa merkityksessä.
Lyhyesti, oikeudenmukaisuus on kukkiva puutarha…
Leif Nystén
Kirjoittaja on Helsinkiläisen Musik- och kulturskolan Sandelsin rehtori. Hän on opiskellut huilunsoittoa Helsingin Konservatoriossa, musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa ja oikeustiedettä Åbo Akademissa. Aikaisemmin, vuoteen 2003, Nystén toimi Ylen ruotsinkielisen radiokanavan musiikkipäällikkönä. Hän on myös toiminut tuntiopettajana Åbo Akademissa ja on julkaissut elämänkerran suomalaisesta oopperalaulajasta, tenori Caj Ehrstedtistä (2009).
Nystén on FISMEn hallituksen varajäsen ja Martin Wegelius Institutet -nimisen koulutussäätiön hallituksen puheenjohtaja. Kesäisin hän toimii Ylen äänittämien musiikkifestivaalien konserttituottajana.