Julkaistu 2.3.2020
Minulla on nyt kuusi vuotta takanani kansainvälisen koulun musiikinopettajana. Muutin pois Suomesta tanskalaisen mieheni työn perässä vuonna 2010. Yhden mutkan kautta päädyimme Norjaan, Stavangeriin. Täällä öljyala on kukoistanut varsinaisesta Norjan öljybuumista alkaen ja tuonut paljon ulkomaalaista työvoimaa seudulle. Tyypillinen öljy- tai kaasufirman työntekijä voi olla miltä tahansa mantereelta kotoisin, yleensä alan töihin saavutaan muutamaksi vuodeksi, joskus useammaksikin. On siis todennäköistä että työntekijä muuttaa tänne perheensä kanssa. Lisäksi tällaiset ”kansainvälisesti liikkuvat perheet” myös työsopimuksen loputtua usein muuttavat seuraavaan heille entuudestaan tuntemattomaan maahan. Tästä syystä kansainvälisten perheiden lapset menevät miltei poikkeuksetta kansainväliseen kouluun – kansainvälisten koulujen verkosto on globaalisti katsoen laaja, opetus englanninkielistä, opetussuunnitelmat yleisesti toistensa kaltaisia ja liikkuvuus verkoston sisällä vilkasta, niin oppilas-aineksen kuin opettajienkin keskuudessa.
Työskentely kansaivälisessä koulussa on antoisaa mutta myös haastavaa. Koulussa, jossa minä opetan, on kokonaistyöaika. Tämä tarkoittaa sitä että aloitan päiväni aina kello kahdeksan ja lopetan sen useinmiten kello 15.45 mennessä. Työpäivään voi sisältyä joitakin vapaita tunteja, jotka käytän suunnittelemiseen, ohjelmiston valintaan, soitinten huoltamiseen, sähköpostien kirjoittamiseen, arviointeihin…siihen samaan siis mihin suomalaiset musiikinopettajatkin käyttävät liikenevää aikaansa. Lisäksi viikkoihin mahtuu paljon erilaisia kokouksia ja ryhmäpalavereja, joista jotkut sisältyvät työpäivään ja toiset joko jatkavat päivää tai alkavat aamulla jo klo 7.30. Kouluvuoden aikana kollegani ja minä organisoimme 3 isoa konserttia, valmennamme puhallinbändin kansallispäivän paraatiin sekä ylioppilasjuhliin, ja olemme mukana kahdessa tai kolmessa musikaaliprojektissa, joiden harjoitukset pidetään koulupäivän jälkeen sekä viikonloppuisin.
Varsinainen viikottaisten oppituntien määrä vastaa kokolailla suomalaisen yläkoulun ja lukion musiikin aineenopettajan opetusvastuuta. Oppilaitteni ikähaitari on 10 (5. Luokka) ja 18 (lukion 3.) ikävuoden välillä ja heillä kaikilla on joko pakollisena (mandatory) tai valinnaisena (elective) kuorotunteja sekä puhallinorkesteri- tai jousiyhtyetunteja. He saavat itse valita soittimensa viidennen luokan alussa. Mikäli he haluavat jatkaa kolmen opetussuunnitelman mukaisen ”pakollisen” vuoden jälkeen, he voivat soittaa soitintaan lukion loppuun asti. Käytännössä tätä tapahtuu harvoin sillä kaksi viimeistä lukiovuotta opiskelijat seuraavat IB- opetussuunnitelmaa (International baccalaureat) ja heidän aikataulunsa ovat tupaten täynnä. IB – musiikki voisi olla yksi mahdollinen oppiaine, mutta toistaiseksi koulumme tarjoaa musiikkia IB-aineena vain erityispyynnöstä.
Teen töitä nelihenkisessä tiimissä, jossa jokaisella on oma vastuualueensa. Omiin tiiminvetäjän tehtäviini kuuluu varsinaisen opetustyön lisäksi opetussuunnitelmatyötä ja budjetointia, ja lisäksi työnohjausta. Tiimimme vastuulla on musiikinopetus esikouluikäisistä alkaen ja koska opetussuunnitelmamme kokee muutoksia muutaman vuoden välein, opetussuunnitelmatyö on kohtuullisen aktiivista ja jatkuvaa. Koulu omistaa myös suhteellisen laajan kokoelman puhallin- ja jousisoittimia, joita oppilaiden perheet voivat vuokrata. Soitinten ylläpito on oma lukunsa, mutta onneksi meillä on sopimukset loistavaa palvelua tarjoavien soitinhuoltajien kanssa. Musiikkibudjetti koostuu pitkälti soitinvuokrista, ja ylläpitokustannukset saadaan näinollen katettua.
Tyypillistä kansainvälisen koulun oppilasta tuskin onkaan. Koulussa jossa työskentelen on 48 eri kansallisuutta. Yhteistä suurimmalle osalle heistä on, että heillä ei sinänsä ole juuria asuinmaassaan, eikä yleensäkään yhdessä määrätyssä maassa. Kansainvälisten perheiden lapsia kutsutaan usein ”Third Culture Kids”. Heidän vanhempiensa kulttuuri on heille tuttu kenties vain vanhempien kertoman perusteella ja he ovat usein eläneet varhaislapsuudestaan saakka maassa josta heidän vanhempansa eivät ole kotoisin. He puhuvat englantia lähestulkoon kuin äidinkieltään (mikäli se ei siis ole englanti), ja lisäksi mahdollisesti aika kattavaa valikoimaa muita entisten ja nykyisten kotimaittensa kieliä. Kysyttäessä he eivät oikein osaa sanoa mistä he ovat kotoisin, mutta useinmiten he vaikuttavat olevat sinut monikulttuurisen identiteettinsä kanssa.
Sanna Törmälä-Tranbeg
Kolumnin julkaisun aikaan kirjoittaja on jo toisissa tehtävissä yliopiston lehtorina Stavangerin yliopistolla, esittävien taideaineiden tiedekunnassa kouluttamassa tulevia musiikinopettajia.