Laulaminen on geeneihin kirjoitettu
Laulaminen on evolutiivisesti katsottuna ihmiselle lajityypillistä käyttäytymistä ja se on yksi
sosiaalisen vuorovaikutuksen muoto. Ihminen lauloi ennen kuin oppi puhumaan. Laulaminen on
aina kuulunut yhteiskuntaamme, mutta onko yhdessä laulamisen kulttuuri häviämässä ja
laulamisesta tullut vain musiikillisesti lahjakkaiden tavoitteellinen harrastus? Erityisen huolestunut
olen lasten ja nuorten laulamisesta sekä siitä, että esimerkiksi vanhemmat, eivätkä kaikki
varhaiskasvattajat ja opettajatkaan, enää laula lapsille ja että lapset kuulevat ja kuuntelevat laulettua
musiikkia lähinnä Spotifystä ja muista vastaavista ei-live kanavista. Lapset ovat pohjimmiltaan
luovia luojia, eivätkä he itse osaa erotella ja arvottaa, millaista laulamisen tulisi olla. Sen he oppivat
meiltä aikuisilta ja muun muassa sosiaalisesta mediasta. Millainen on maamme lasten musiikillinen
lapsuus, jonka me heille annamme ja jonka he siirtävät seuraaville sukupolville? Laulaminen ei voi
olla vain suorittamista esimerkiksi tiettyjen vokaaliteknisten vaatimusten mukaisesti, sillä jokainen
lauluinstrumentti on yksilöllinen ja kehittyy omaan tahtiin. Laulaminen omalla äänellä on jokaisen
lapsen ja nuoren oikeus ja osa tasa-arvoista kasvatusta. Tuskin haluamme opettaa suorittamisen
kulttuuria tuleville sukupolville, vaan pikemminkin laulamisen iloa, yhteisiä kokemuksia ja
yhdessäoloa.
On hälyttävää, että luokanopettajat jopa pelkäävät opettaa musiikkia, saati laulamista. Onko
laulamisen taitotaso asetettu liian korkealle? Millainen on heidän saama malli ja koulutus? Jo
pienienkin musiikillisten elementtien ujuttaminen koulupäivään voi avata lasten ja myös opettajien
musiikillisen ”lukon”. Tutkimusten mukaan tällaisten minimusiikkituokioiden integroiminen
koulupäivään vaikuttaa positiivisesti lasten motivaatioon, tunnesäätelyyn, vuorovaikutustaitoihin,
keskittymiskykyyn ja jopa akateemisten aineiden opiskeluun. Laulaminen edistää kielellistä
kehitystä ja vaikuttaa vahvistavasti kuulojärjestelmän ja tarkkaavuustaitojen kehittymiseen.
Voisivatko kuorolaiset jalkautua kouluihin ja antaa lapsille ja opettajille esimerkkiä siitä, mitä
yhdessä laulaminen on ja mitä se antaa? Voisivatko kuorot tehdä yhteistyötä koulujen kanssa ja
edistää laulamista, jolla tarkoitan kaikkea laulamista, ei vain sen tavoitteellista opiskelemista.
Olemmeko kenties määritelleet laulamisen liian rajallisesti ja ahtaasti? Jos ajatellaan laulamista
evolutiivisesti, niin voidaan ajatella, että kaikki äänellinen ilmaisu on laulamista. Tämä ei pois sulje
laulamisen tavoitteellista opiskelua. Ajatteluni taustalla on lähinnä se, miten saamme lapset ja
nuoret jälleen innostumaan kuorossa laulamisesta ja esimerkiksi opettajat, jotka ovat osaltaan
avainasemassa, laulamaan lapsille.
”Pienikin poikkeus tavallisen arkisen koulupäivän kulusta
saattaa lasten mielestä antaa hetkelle juhlaleiman.”
Matilda Sirkkola (1944) kirjasta Iloinen koulu
Äänitimpuri Mari Koistinen
FM, MuM, väitöskirjatutkija