rating rating svg icon facebook facebook svg icon googleplus googleplus svg icon instagram instagram svg icon mail mail svg icon twitter twitter svg icon feed feed svg icon

Tehkää perässä

Ellen Urho (1910-2018) – tehkää perässä!

(julkaistu 5.12.2018)

Marja-Leena Juntunen

Musiikkialan ja musiikkikasvatuksen monipuolinen vaikuttaja ja visionääri uudistaja professori Ellen Urho (o.s. Helevuo) nukkui pois 17. lokakuuta 2018 98-vuotiaana. Ellen Urhon ansiolista on mittava. Tässä kirjoituksessa nostan esiin hänen keskeisiä ansioitaan – myös siksi, että nuori sukupolvi ei välttämättä tunne häntä lainkaan. Käytän hänestä jatkossa tuttavallisesti nimeä Ellen.

Koska kysymyksessä on FiSMEn kolumni, aloitan Ellenin toiminnasta yhdistyksessä. Kansainvälisen musiikkikasvatusjärjestön ISMEn (International Society for Music Education) toiminta Suomessa on lähtenyt liikkeelle Ellenin aloitteesta kansallisen jaoston muodossa vuonna 1982. Siitä tuli ISMEn virallinen jäsenjaosto vuonna 1990, jolloin perustettiin Suomen musiikkikasvatusseura – FiSME ry. Ellen toimi Suomen jaoston puheenjohtajana vuosina 1982–92, varapuheenjohtajana 1992–96 sekä hallituksen jäsenenä 1996–97. Ellen oli aloittanut aktiivisen osallistumisen musiikkikasvatuksen kansainvälisiin tapahtumiin ja verkostoihin jo 1950-luvulla ja ISME-konferensseihin hän osallistui 60-luvun alusta lähtien.

Koko 1980-luvun Ellen toimi aktiivisesti ISMEn kansainvälisessä pääjärjestössä, ensin hallituksen jäsenenä 1980­–1984, sitten presidenttinä 1984–1990 (sis. vice/past) ja vielä kaksi vuotta hallituksen ”ylimääräisenä” jäsenenä, yhteensä 12 vuotta, mikä on maksimiaika jäsenyydelle. Ellen on järjestön ensimmäinen naispresidentti ja toistaiseksi ainoa suomalainen ISMEn presidentti. Ellenin kaudella ISMEssä tehtiin isoja hallinnollisia ja organisatorisia muutoksia. Suomalaisena Ellen toimi järjestössä eräänlaisena kontaktihenkilönä itäblokin maiden suuntaan, etenkin Neuvostoliittoon. Uutena näkökulmana järjestön toiminnassa Ellen korosti kansallisten jaostojen merkitystä sekä kansainvälisen pääjärjestön yhteydenpidon tärkeyttä kansallisiin jaostoihin myös konferenssien väliaikoina.

Ellen itse arvioi ISME-vuosiaan hyvin merkityksellisiksi omassa ammatillisessa elämänkaaressaan. Ellenin uran ISME:ssä kruunasi Helsingissä järjestetty ja Ellenin luotsaama maailmankonferenssi kesällä 1990. Konferenssin ja sen ohjelman erityispiirteinä voidaan pitää ihmisläheisyyttä ja yhteisöllisyyttä, korkeatasoista ja elämyksellistä konserttiohjelmaa sekä suomalaisen musiikkikasvatuksen vahvaa esille tuomista. Konferenssin jälkeen Ellen toimi hallituksessa kaksi vuotta raportoiden konferenssin järjestelyyn ja toteuttamiseen liittyviä asioita kirjan muodossa (Report on the preparation and organization if the XIX ISME World Conference). Kirjaa ovat monet konferenssijärjestäjät sittemmin hyödyntäneet omassa organisointityössä. Vuoden 1990 konferenssi saa jatkoa parin vuoden päästä, kun seuraavaa maailmankonferenssi järjestetään Suomessa 30 vuoden jälkeen, kesällä 2020. Konferenssijärjestelyt sekä Ellenin toiminta ISMEssä kaiken kaikkiaan on herättänyt kansainvälistä kiitosta, mistä osoituksena Ellenille myönnettiin ISMEn elinikäinen kunniajäsenyys vuonna 1992. FiSME ry:n kunniajäsenyyden hän sai 1998.

Ellenin vaikutus musiikkikasvatukseen ulottuu sekä sen sisällölliseen kehittämiseen että koulutuksen rakenteisiin ja sisältöihin. 1960-luvulla Ellen vaikutti muun muassa monissa opetusministeriön toimikunnissa peruskoulu-uudistusta valmisteltaessa. 1970-luvulla Ellenin toimiessa Sibelius-Akatemian koulumusiikkiosaston johtajana 1970­–75 hänen johdollaan uudistettiin musiikinopettajankoulutus sekä sisällöllisesti että rakenteellisesti. Yksi suurimpia rakenteellisia uudistuksia oli tutkinnonuudistusta ennakoiden opintojen jakaminen yleis-, aine- ja syventäviin opintoihin (nimet tosin otettiin käyttöön vasta myöhemmin). Olennainen muutos oli myös musiikinopetukseen liittyvien kysymysten tarkastelu ja pedagogisten opintojen sijoittaminen läpi koulutuksen. Aikaisemmin opettajaksi kehittymiseen liittyvät opinnot sijoittuvat koulutuksen loppuvaiheeseen, ja pedagoginen kelpoisuus suoritettiin auskultoinnin muodossa varsinaisen koulutuksen jälkeen. Myös oppiaineiden kirjo laajeni. Ellenin myötävaikutuksesta musiikinopettajankoulutuksen uusia pakollisia aineita olivat muun muassa musiikkiliikunta, kansanmusiikki, lausunta ja äänenkäyttö sekä koulumusiikkiosaston oma kuoro ja orkesteri, joissa Ellen halusi nostaa esiin koulun musiikinopetuksen näkökulman. Lisäksi kurssitutkintojen ohjelmistoa esimerkiksi pianonsoitossa uudistettiin niin, että soitettava ohjelmisto palvelisi paremmin tulevassa musiikinopettajan työssä. Täysin uusina opintoina tulivat syventävät opinnot, jotka mahdollistivat esimerkiksi musiikkiterapian, varhaiskasvatuksen ja pop/jazz-musiikin opiskelun. Lisäksi tutkimus integroitiin osaksi opintoja.

Toimiessaan Sibelius-Akatemian vararehtorina (1975-1981) ja sen jälkeen rehtorina (1981-87) Ellen oli keskeisesti vaikuttamassa kahdessa isossa, toisiinsa kiinteästi liittyneissä ja koko oppilaitosta koskevissa prosesseissa: tutkinnonuudistuksessa ja valtiollistamisessa. Ne tulivat voimaan 1980. Tutkintojen rakenteiden ja sisältöjen muokkaus jatkui kuitenkin vielä useita vuosia. Ellen on vahvasti vaikuttanut myös siihen, että Sibelius-Akatemian nuoriso-osaston toiminta jatkui (se oli vaarassa loppua tutkinnonuudistuksen yhteydessä), että Sibelius-Akatemiaan perustettiin kansanmuusikin ja jazzmusiikin osastot vuonna 1983, että oopperakoulutus ja sen toiminnan edellytykset paranivat merkittävästi 1980- ja 1990-luvuilla, että kapellimestarikoulutus sai oman harjoitusorkesterin 1980-luvulla, että musiikinopettajien poikkeuskoulutuksia järjestettiin paikkaamaan suurta musiikinopettajapulaa eri puolilla Suomea 1980- ja 1990-luvuilla ja että Kallio-Kuninkalasta tuli v. 1987 Sibelius-Akatemian, ja nyt myöhemmin koko Taideyliopiston, kurssikeskus.

Musiikkikasvatuksen sisällöllisistä uudistuksista suurin oli uudenlaisen lähestymistavan tarjoaminen alakoulun musiikinopetukseen 1970-luvulla. Jo 1960-luvulla Ellen oli pitänyt useiden vuosien ajan säännöllisesti kouluradiotunteja ja vuosina 1973–74 Ellen teki radioon yleissivistävän ohjelmasarjan Musiikin kuntokoulu yhdessä Paavo Helistön ja Erkki Pohjolan kanssa. 1960-luvun lopulla, ulkomailta saatujen vaikutteiden innoittamina Ellen ja Liisa Tenkku aloittivat koulun musiikinopetuksen uudistamisen. Tutkimustietoon nojaten Ellen ja Liisa korostivat lapsuusajan merkitystä musiikillisessa kasvussa ja pitivät tärkeänä opettajien, opetuksen ja oppimateriaalien hyvää tasoa lasten musiikkikasvatuksessa. Uuden oppimateriaalin valmistuksessa olivat lähtökohtana Jerome Brunerin ja Jean Piaget’n kasvatuspsykologiset periaatteet, John Deweyn kasvatusajattelu sekä mm. Emile Jaques-Dalcrozen ja Elly Basicin musiikkipedagogiset ideat. Koska musiikin kuuntelutottumukset ja asenteet musiikkia kohtaan syntyvät lapsena, keskeisenä ajatuksena kirjasarjan tekemisessä oli tutustuttaa oppilaat heti alaluokista lähtien rikkaaseen sointivärimaailmaan ja moderniin musiikkiin. Toisaalta Basicin innoittamana haluttiin vahvistaa luovan musiikintekemisen roolia opetuksessa.

Nämä pedagogiset ajatukset konkretisoituivat esikoulusta peruskoulun neljänteen luokkaan suunnatussa kirjasarjassa, joka sisälsi seuraavat viisi kirjaa: Vihreä Viserryskone (1972), Sininen Soittorasia (1974), Punainen Posetiivi (1977), Keltainen Kellopeli (1977) ja Sinivihreä Soittorasia (1978). Opetukseen liittyvät didaktiset ajatukset on puolestaan julkaistu teoksessa (Linnankivi, Tenkku & Urho 1981) Musiikin didaktiikka, joka on kautta vuosikymmenien ollut käytössä sekä luokanopettajan- että musiikinopettajankoulutuksissa.

Vaikka Liisa ja Ellen järjestivät opetusmateriaaliin liittyen myös lukuisia koulutuksia opettajille, materiaali ei koskaan tullut aktiiviseen käyttöön koulun musiikinopetuksessa. Tämän katson johtuvan siitä, että vaikka osa ideoista oli jo esillä opetussuunnitelmissa peruskoulun alkuajoista lähtien (1970-), ne olivat liian ”moderneja” tuolloin vielä vahvasti laulamiseen ja ns. koululauluihin perustuneelle musiikinopetukselle. Vasta nyt 40 vuota myöhemmin voidaan todeta, että monet Ellenin ja Liisan esittämistä musiikinopetuksen työtavoista, kuten monipuolinen musiikin kuuntelu, äänimaisemat ja musiikin muu luova tuottaminen ovat, ainakin osittain, rantautuneet musiikinopetuksen käytäntöihin.

Ellenin on ollut myös lukuisten kansallisten ja kansainvälisten järjestöjen ja koko suomalaisen kulttuurin keskeinen vaikuttaja. Hän on toiminut puheenjohtajana mm. Valtion Säveltaidetoimikunnassa (1983–85), Suomen Sinfoniaorkesterit ry:ssä (1987–90) sekä Esittävän Säveltaiteen Edistämiskeskuksessa (1982–90), jota hän on ollut myös perustamassa samoin kuin Finnish Music Quarterly -lehteä (FMQ). Hän on hoitanut lukemattomia tehtäviä säätiöissä, neuvottelukunnissa, lautakunnista sekä musiikkialan lehtien ja musiikkifestivaalien toimikunnissa. Suomessa Ellenin ansiot on noteerattu mm. Valtion tiedonjulkistamispalkinnalla vuonna 1976, Valtion säveltaidepalkinnolla 1986, Sibelius-rahaston palkinnolla 1989 sekä lukuisilla kunniajäsenyyksillä.

Ellen oli monessa tehtävässään joko ensimmäinen tai joukon ainut nainen. Hän jääkin historiaan esimerkiksi Sibelius-Akatemian ainoana naisrehtorina. Hänen valintansa naisena eri tehtäviin herätti usein hämmennystä, myös kriittisiä kommentteja. Itse hän kuitenkin koki asian pelkästään myönteisenä: ”Minua on aina kohdeltu hyvin ja ehkä joskus jopa paremmin kuin mieskollegojani, varsinkin silloin, kun olen ollut tehtävässä tai asemassa yksin naisena suuressa miesjoukossa.”

Ellen teki työtään todella antaumuksella. Musiikkikasvatusta koskevan ja oppilaitoksen hallinnollisen työn lisäksi hän osoitti täydellistä paneutumista kaikissa yhteiskunnallisissa tehtävissään, joita oli runsaasti. Hän muun muassa kiersi kesäisin musiikkifestivaaleja, jotta olisin paremmin voinut tehdä työtään niiden toimikunnissa; hän kiersi kuuntelemassa suomalaisia sinfoniaorkestereja työskennellessään Sinfoniaorkesterit ry:ssä, ja niin edelleen ja niin edelleen. Työtä oli runsaasti. Itse hän muistelee: ”Ei minulla kyllä koskaan mitään lomaa ollut, enkä matkustanut mihinkään. Yleensä kesälomat menivät työn merkeissä, varsinkin oppikirjojen ja esitelmien kirjoittamisessa. Kesämökilläkin istuin ulkona ja kirjoitin tai luin, tai valmistin.”

Vaikka Ellenin ansiolista on pitkä, hän aina korosti, että ei ollut koskaan tehnyt mitään yksin. Hän koki olevansa ryhmätyöntekijä, ja halusi antaa arvon ja kunnian työstä ryhmän kaikille jäsenille. Ilman Ellenin vahvoja visioita moni asia olisi kuitenkin jäänyt tekemättä tai ainakin saanut toisen lopputuloksen.

Ellen oli kiinnostunut suomalaisesta musiikkielämästä, musiikkikasvatuksesta, sen koulutuksesta ja Sibelius-Akatemiasta elämänsä viimeisiä kuukausia myöten. Vieraillessani viime vuosina hänen luonaan ensimmäinen kysymys päällimmäisten kuulumisien jälkeen oli aina: ”No mitä Sibelius-Akatemiaan kuuluu, kuka siellä nyt on johtajana, miten musiikkikasvatukseen suhtaudutaan?”

Ellen tunnettiin energisenä, kirkkaasti ajattelevana, aikaansaavana, lämminhenkisenä ja aina hymyilevänä ihmisenä, jolle myös huoliteltu ulkonäkö oli tyypillistä. Hänen menestystään ja herättämäänsä kunnioitusta selittääkin suurelta osin hänen oma persoonansa. Ellen piti hyviä ihmissuhteita arvossa myös työyhteisössään. Sibelius-Akatemiassa etenkin tutkinnonuudistuksen myllerryksessä Ellenillä oli tiukkojen tilanteiden varalta käytössään ”salainen ase”: ”Minulla oli huoneessani pöytä ja pöydällä aina kahvikupit ja kahvia termospullossa. Sihteerini Pirkko Bister tiesi jo entuudestaan, että jos minulle tuli hankala ’asiakas’, hän tulee tarjoamaan kahvia.” Ellen kutsui sekä kollegoitaan että opiskelijoita myös kotiinsa ja piti tiiviisti yhteyttä ulkomaisiin kollegoihinsa ja kutsui heitä vierailemaan.

Inkeri Simola-Isaksson, Liisa Tenkku ja Ellen Urho

Otsikon ”tehkää perässä” viittaa Ellenin ja hänelle läheisen ystävän Inkeri Simola-Isakssonin yhteisesiintymiseen palvelukeskus Wilhelmiinassa vuonna 2012, jossa he käyttivät ikävuosiensa summaan viittaavaa taiteilijanimeä ”Duo 173 – tehkää perässä!”. Ja totisesti se on haaste! Nämä kaksi musiikin kaksi grand ladyä ja musiikkikasvatuksen suurlähettilästä jättivät meille jälkipolville haasteen, jossa riittää työtä. He molemmat uskoivat musiikkikasvatuksen moninaisiin mahdollisuuksiin ihmisen kasvussa ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja tekivät uranuurtavaa työtä sen parissa. Toivon, että heidän perintönsä innoittaa meistä jokaista omassa musiikkikasvatustyössämme.

Ellen oli tyytyväinen elämäänsä. Hänestä toteutettujen haastattelujen pohjalta kirjoittamani kirja päättyy Ellenin sanoihin vuodelta 2010:

Jos nyt ajattelen, mitä laulaisin, niin se olisi Oi kiitos, sä Luojani armollinen, joka hetkestä jonka mä elin. Elämänkaareni on todellakin ollut sellainen. Miten rikas ja mielenkiintoinen se on … ollutkaan. Sain paljon sellaista, josta en osannut unelmoidakaan!

Marja-Leena Juntunen
Kirjoittaja on musiikkikasvatuksen professori Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa


Tässä kirjoituksessa on käytetty lähteenä:

Juntunen, M.-L. 2013. Kaiken lisäksi nainen. Ellen Urhon ammatillinen elämäkerta. DocMus Research Publications 5. Helsinki: Sibelius Academy. Luettavissa: http://www5.siba.fi/services-for-all/publications/printed-publications/books

Kirja pohjautuu vuosina 2008-2010 Marja-leena Juntusen tekemiin haastatteluihin, joissa Ellen kertoo ammatillisesta elämästään.

Ellenin elämästä ja ammatillisista ansioista voi lukea myös seuraavista lähteistä:

Juntunen, M.-L. 2013. Ellen Urho – kaiken lisäksi nainen. Pikkutrilli 2, 18-21.

Juntunen, M.-L. 2013. Musiikinopettajaihanteita ennen ja nyt: musiikinopetuksen laaja-alaisesta ammattilaisuudesta kohti yhteiskunnallista vastuullisuutta. Professorin virkaanastujaisesitelmä. Musiikkikasvatus 21, 1, 128–134.

Kotilainen, T. 2009b. Ellen Urho ja aineenopettajakoulutus. Teoksessa T. Kotilainen et al. (toim.) Musiikki kuuluu kaikille. Helsinki: KMO ry, 163–167.

Louhivuori, J. 2005. Ellen Urho: ”ISME on näköalapaikka maailman musiikkikasvatukseen”. Perustuu professori Ellen Urhon haastatteluun 3.5.2004, haastattelijana Jukka Louhivuori. Teoksessa J. Louhivuori (toim.) Musiikkikasvatuksen vuosikirja 2002–2004. Gummerus, 7–19.