rating rating svg icon facebook facebook svg icon googleplus googleplus svg icon instagram instagram svg icon mail mail svg icon twitter twitter svg icon feed feed svg icon

Saavutettavuus ja ryhmäopetus taiteenperusopetuksessa

Julkaistu 9.8.2019

Saavutettavuuden tulisi tarkoittaa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus kokeilla, harrastaa ja kykyjen salliessa edetä valitsemallaan alalla huipulle asti. Tavallisimmat ongelmat tasa-arvon toteutumiselle liittyvät alueellisiin ja sosioekonomisiin esteisiin. 

Lapsille järjestetään erityisesti pääkaupunkiseudulla varsin paljon mahdollisuuksia kokeilla taideharrastuksia matalan kynnyksen toiminnassa, esim. kerhoissa. Joissain tapauksissa nämä ovat taiteen perusopetuksen (TPO) opetussuunnitelman (OPS) mukaista toimintaa, usein eivät. Kiinnostuksen kasvaessa on mahdollista hakeutua TPO-oppilaitoksiin opiskelemaan taidetta. Monilla taidealoilla TPO:n oppilasmaksut ovat kohtuullisia, joten opiskelua voi jatkaa ilman saavutettavuuden ongelmia. Ammatillinen koulutus on Suomessa pian kokonaan maksutonta, joten opintojen jatkaminen on mahdollista. Vaikka oppilas ei jatkaisi opintojaan TPO:n jälkeen on hänelle kehittynyt eräänlainen taiteilijaidentiteetti ja taiteesta on todennäköisesti tullut merkityksellinen osa hänen elämäänsä. Tämä ei edellytä edes taiteen aktiivisen harrastamisen jatkumista vaan voi ilmetä monilla merkityksellisillä tavoilla tällaisen taidekoulutuksen saaneen henkilön elämässä. 

Aina polku ei kuitenkaan ole näin tasainen. Jos oppilas sattuu asumaan alueella, jossa taideopetusta ei ole tarjolla, ovat vaihtoehtoina lähinnä itseopiskelu, pitkät opiskelumatkat tai muuttaminen lähemmäs opetusta. Kaikkiin vaihtoehtoihin liittyy ongelmia. Opetusta kannattaa pyrkiä tarjoamaan lähempänä oppilaan kotia, mutta kattavaan ja tasa-arvoiseen ratkaisuun pääseminen on mahdotonta. Tarjonta ja mahdollisuudet jäävät väistämättä aina vain kapeammiksi, mitä syrjemmässä oppilas asuu. 

Tätä taustaa vasten pääkaupunkiseudun alueellisen saavutettavuuden kysymykset tuntuvat mitättömiltä. Ei kuitenkaan voida kiistää sitä, että pienten lasten kohdalla opetus saadaan toimimaan parhaiten siten, että oppilas voi itse saapua oppilaitokseen ilman aikuisen kuljetus- tai muuta apua. Vanhempien oppilaiden kohdalla alueellisen saavutettavuuden kysymys on merkittävästi erilainen eikä näitä tulisi niputtaa yhdeksi saavutettavuuden ongelmaksi. Viimeistään yläkouluikäiset ovat muutoinkin tottuneet liikkumaan esim. kouluun toiselle puolelle kaupunkia. 

Pääkaupunkiseudulla, erityisesti Helsingissä, saavutettavuuden ongelma on toisentyyppinen. Taiteesta kiinnostuneilla on huomattavan laajat mahdollisuudet tutustua taiteeseen matalan kynnyksen toiminnan kautta kohtuullisilla kustannuksilla. Jos toimintaan osoitetaan julkista tukea, osallistumismaksut voivat olla lähes olemattomia, ilman tukeakin kohtuullisia. Ongelmaksi voivat kuitenkin muodostua tavoitteellisen opetuksen korkeat kustannukset, jotka ilmenevät erityisesti musiikinopetuksessa. Muskarissa, kerhossa tai muussa toiminnassa syntyneelle kiinnostukselle ei pystytä tarjoamaan mielekästä jatkoa, koska kustannukset voivat olla perheelle liian korkeat tai oppilaspaikkoja ei ole tarjolla kaikille kiinnostuneille. Julkinen tuki ei mahdollista oppilasmaksujen alentamista tai oppilaspaikkojen lisäämistä. Musiikin opiskelupolkuun voi siten muodostua kohtuuton kynnys, koska matalan kynnyksen toiminnasta ei ole kohtuuhintaista reittiä maksuttomiin ammatillisiin opintoihin. 

Musiikinopetuksen korkeat kustannukset ovat seurausta korkeatasoisen ja siten oppilaalle merkityksellisen opetuksen vaatimuksista. Suurimmat kustannukset syntyvät koulutetun ja pätevän henkilöstön palkoista ja oppilaitoksen toimintaan soveltuvista toimitiloista, jotka ovat erityisesti Helsingissä merkittävä menoerä. Muutenkin korkeita kustannuksia lisäävät äänieristyksen ja akustiikan vaatimukset, jotka ovat osa turvallista työ- ja opiskeluympäristöä. Musiikinopetus edellyttää myös melko kalliita soittimia sekä oppilaitoksen tiloihin että lainattaviksi, jolloin soittimen hankinta ei lisää kynnystä päästä mukaan opetukseen. 

Oppilasmaksujen alentamiseksi on ehdotettu ratkaisuja muiden taiteiden opetusmuodoista apua etsimällä. Koska muissakin taiteissa opetusta voidaan toteuttaa ryhmissä, sitä on ehdotettu myös musiikinopetukseen. On esitetty väitteitä, että musiikissa tavaksi muodostunut henkilökohtainen opetus olisi paljolti seurausta musiikinopetuksen paremmista resursseista. Jo pelkästään tarkastelemalla eri taidealojen opetuksen historiaa, voidaan huomata, että instrumentin opetusta on kautta aikain tehty henkilökohtaisena opetuksena, riippumatta kulloinkin vallitsevasta taloudellisesta tilanteesta. Muiden taiteiden opetuksessa käytäntö on ollut lähtökohtaisesti erilainen. Tähän on epäilemättä päädytty siksi, että yksittäisen oppilaan yksilöllisen ohjaamisen mahdollisuudet ovat eri taiteiden ryhmätilanteissa merkittävästi erilaiset. Esim. kuvataideryhmän oppilaat voivat opiskella maalaamista samassa tilassa edeten yksilöllisesti omien tavoitteidensa ja kykyjensä suuntaisesti saaden samalla yksilöllistä ohjausta opettajalta kukin vuorollaan. He eivät merkittävästi häiritse toisiaan. Ryhmän koko määräytyy ennen kaikkea siitä, kuinka paljon ohjausta opettaja antaa oppilaille. Osa ohjauksesta voidaan antaa koko ryhmälle, osa henkilökohtaisesti. Harvoin ajatellaan, että jatkuva henkilökohtainen ohjaus olisi pedagogisena tavoitteena vaikka resurssit sen mahdollistaisivat. Jokseenkin sama tilanne voidaan nähdä tanssinopetuksessa, jossa lisäksi usein pyritään toteuttamaan toimintaa nimenomaan ryhmänä. 

Myös musiikinopetuksessa ryhmäopetus on yleistä. Sitä käytetään menetelmänä silloin, kun opetustilanne vastaa suurin piirtein edellä kuvattuja kuvataide- ja tanssiopetuksen opetustilanteita. Esimerkiksi musiikin hahmotusaineita on luontevaa opettaa ryhmässä, koska ryhmässä voidaan käyttää erilaisia opetusmuotoja sujuvasti. Samoin kuorolaulu on lähtökohtaisesti ryhmätoimintaa, jossa yksilöllinen ohjaus ei ole usein edes toivottavaa. Monia muitakin musiikin osa-alueita, kuten säveltämistä tai musiikkiteknologiaa voidaan luontevasti opiskella ryhmässä. 

Instrumenttiopetukseen, joka ainakin pääkaupunkiseudun musiikkiopistojen opetukseen kohdistuvan kysynnän perusteella vaikuttaa olevan kiinnostavin tapa opiskella musiikkia, ryhmäopetus soveltuu harvemmin. Kun instrumenttiopinnoissa on saavutettu tietty osaamistaso, ryhmässä tapahtuva musisointi (yhtyeet, orkesterit) on olennainen osa opintoja. Sen sijaan varsinaisen instrumentin soittotaidon ja hallinnan opetuksessa ryhmäopetukseen liittyy merkittäviä ongelmia, jotka perustuvat akustisen musiikin auditiiviseen perusluonteeseen. 

Kun samassa tilassa opetetaan useampaa kuin yhtä oppilasta, kaikkien on joko tehtävä samaa asiaa samanaikaisesti tai kukin soittaa vuorollaan. Muussa tapauksessa syntyy kakofonia, jossa oppiminen on mahdotonta. Tiettyjä asioita voidaan tehdä samanaikaisesti, mutta silloin yleensä opiskellaan yhteissoittoa ja toisten kuuntelemista. Yhdessä soittaminen on vaativa taito, koska samalla on kontrolloitava sekä omaa soittoa että sen suhdetta muihin. Varsinaisia instrumentin hallintaan liittyviä taitoja ei voida opettaa soittamalla pääasiassa yhdessä, koska keskittyminen omaan soittoon on hyvin rajoittunutta. Myös opettajan on kuultava tarkasti oppilaan soittoa, mikä on ryhmän soittaessa yhdessä yleensä mahdotonta. 

Ryhmäopetuksessa keskittyminen instrumentin hallintaan on näin ollen mahdollista vain siten, että kukin soittaa vuorollaan ja muut odottavat. Käytännössä tämä tarkoittaa esim. pariopetusta, jossa kumpikin oppilas saa henkilökohtaista ohjausta n. 1⁄3 ajasta ja 1⁄3 soitetaan yhdessä. Juuri tällaisella soittoparimallilla musiikkiopistoissa usein toimitaankin vaikka oppitunnit kirjataan usein teknisistä syistä yksilöopetuksena. 3-4-hengen ryhmissä henkilökohtaisen ohjauksen määrä jää suhteessa vähäisemmäksi, odottelun määrä kasvaa ja oppimistulokset samalla yleensä laskevat. Suurempien ryhmien kohdalla kyse ei enää voi olla soittotaidon kehittymisen näkökulmasta kovin tavoitteellisesta toiminnasta. 

Edellä on pyritty esittämään perusteluja sille, miksi julkisen tuen väheneminen vaikuttaa opetuksen saavutettavuuteen tai opetuksen laatuun erityisen merkittävästi juuri musiikinopetuksessa. Kustannuksia ei voida merkittävästi laskea lisäämällä ryhmäopetusta, koska se ei useinkaan sovellu musiikinopetukseen. Oppilasmaksujen nostaminen on sekin vaihtoehtona huono, mutta jokseenkin ainoa mahdollisuus nykyisessä tilanteessa, jossa Helsingin kaupunki on vähentänyt tukeaan musiikkiopistoille toistuvasti. Maksujen nostamisella on saavutettavuuden heikkenemisen lisäksi tarjontaa kaventava vaikutus. Oppilasmaksujen osuuden kasvaessa maksajan rooli alkaa enenevästi muistuttaa asiakkuutta. Asiakkaalla on tällaisessa asemassa suuri valta päättää, mistä haluaa maksaa. Tämän seurauksena opetettavien instrumenttien valikoima väistämättä kaventuu ja musiikkikulttuurin moninaisuus vaarantuu. Sivistyksen kannalta olennaiset, mutta ei ehkä aina niin vetovoimaiset, opintosisällöt jätetään opiskelematta. Voidaankin perustellusti kysyä, olisiko tällaisessa tilanteessa enää kysymys edes perusopetuksesta, ja johtaako tällainen kehityssuunta koko koulutusjärjestelmän romuttumiseen. 

Matti Jordman